"Hullu". "Vammainen". "Tyhmä". "Yleensä vastataan kun jotain kysytään". "Kyllä vai ei, vastaa nyt jotain". Vihainen, omapäinen, ei puhu jos päättää niin. Valikoi kenelle puhuu.

Todellisuus: Selektiivinen mutismi. Ongelma jota suurin osa ihmisistä ei ymmärrä, ongelma joka tuottaa suurta tuskaa ja turhautumista. "Mikset puhu mitään?". Mieleni huutaa "Haluaisin mutten vain pysty!", suusta ei tule sanaakaan.

Oma kokemukseni selektiivisen mutismin kanssa elämisestä, toivoen vain yhtä asiaa: että olisin niin kuin muut, että pystyisin puhumaan normaalisti. Päiväkoti-ikäisestä lähtien kiusaamista ja suuttumista. Hoitoalan ammattilaisetkaan eivät ymmärrä. Sairaanhoitajista ja sosionomeista psykiatreihin ja psykologeihin, aina sama ongelma "Mikset puhu?".. Lisäksi haasteita aiheuttaa omalla kohdallani traumaattiset kokemukset. Kun niistä pitäisi puhua, ne pitäisi käsitellä mutta miten kun ei pysty kertomaan niistä.

Puhumattomuuteni alkoi ihan pienenä, diagnoosin sain 6-vuotiaana. Mutta se ei muuttanut mitään, kaikki tiesivät diagnoosin mutta kukaan ei ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Päiväkodissa ohjaajat olivat vihaisia, yhdelle sanoin välillä muutaman sanan. Sille yhdelle joka ei suuttunut. Yksi poika kiusasi, löi ja kaatoi maahan. En pystynyt kertomaan siitäkään. Diagnoosin saamisen jälkeen kävin hetken toimintaterapiassa, ei mitään hyötyä ja lopetettiin aika pian. Olisin voinut käydä äitini kanssa yhdessä puhumassa jossain, selvittämässä ongelmaa. Mutta hän ei suostunut, liian paljon vaivaa. Jäin ilman hoitoa, jäljellä vain tunne siitä etten kelpaa, ihmisten katseissa pettymys ja viha. Kävin esikoulun kaksi kertaa, odotettiin että olisin alkanut puhumaan. Turhaan. Vanhempani erosivat kun olin 5-vuotias, muutin pois isän luota äitini sekä isosiskoni kanssa. Isosiskoni on minusta kaksi vuotta vanhempi. Isäni ei kestänyt meteliä ja käski meidän olla aina hiljaa. Äiti taas suuttui jos en puhunut. Isosiskonikin oli pienenä aika hiljainen mutta alkoi kuitenkin pian puhumaan paljonkin. Luulen äitini hävenneen minua, aina kun meille tuli vieraita niin minun piti pysyä siskoni kanssa huoneessamme. Äiti ei muutenkaan viettänyt aikaa kanssani, olin vain siskoni kanssa. Joskus kävin isän luona mutta aika harvoin koska hänen uusi naisystävänsä ei pitänyt minusta. Minulla oli kaksi ystävää.

Aloitin koulun siis 8-vuotiaana, ihan tavallisella luokalla. Opettajat olivat jatkuvasti vihaisia, opin kyllä normaalisti mutta puhuminen ei vain onnistunut. Sain jossain vaiheessa muutaman kaverin, mutta he jättivät minut yksin kun heitäkin alettiin kiusaamaan. Minua haukuttiin hulluksi, tyhmäksi sekä vammaiseksi. Minua myös lyötiin, kaadettiin maahan ja potkittiin. Koskaan en kertonut kenellekään, ajattelin ettei ketään edes kiinnostaisi. Tavallaan koin ansaitsevani sen. Koska olin erilainen, en ollut sellainen kuin olisi pitänyt. Vähän ennen koulun alkua pikkusiskoni syntyi, hänen isänsä oli meillä usein. Olin varmaan juuri täyttänyt 9 vuotta kun tämä mies, sanotaan vaikka Petri, alkoi olemaan väkivaltainen. Hän hakkasi äitiä usein. Yhden kerran muistan, sen jälkeen mieleni sulki sen kaiken pois. Muistan sen jälkeen vielä kuinka pelkäsin aina kun Petri oli meillä ja joi olutta. Hän oli alkoholisti ja käytti myös huumeita. Minulla oli oma koira joka minun piti ulkoiluttaa iltaisinkin. Ellei Petri ollut meillä, kammosin ulos lähtöä pimeällä. Koska hän saattoi olla ulkona, koskaan ei tiennyt missä hän oli. Äiti vain sanoi ettei häntä saa päästää sisälle jos hän tulee vastaan. Mitenköhän olisin estänyt jos hän olisi yrittänyt tulla.. Koulussa minua ahdisti välillä käsityötunneilla, meillä oli miesopettaja jota pelkäsin. Meinasin pyörtyä. Muistan kuinka äitini hakkasi minua kaksi kertaa raipalla, en muista kävikö niiin useammin vai jäikö se siihen. Olin tottelematon kun en puhunut joten minua sai lyödä.. Vuosia myöhemmin hän löi nyrkeillä, ainakin kaksi kertaa. Sen jälkeen kun täytin 10 vuotta, en muista juuri mitään. Tiedän että Petri on käynyt meillä usein ja hakannut äitiä. Pappani (äidin isä) on tehnyt meistä lastensuojeluilmoituksen kun olin 13-vuotias. Pappaa en nähnyt sen jälkeen enää koskaan. Äiti suuttui hänelle ja kielsi käymästä meillä, ja pappa kuoli ennen kuin pystyin päättämään itse haluanko nähdä häntä. Kuudennelle luokalle mennessäni menin erityisluokalle.

Muistan paremmin vasta ajasta sen jälkeen kun täytin 14 vuotta. Menin yläasteelle, olin masentunut, viiltelin ensimmäisen kerran ja harkitsin itsemurhaa. Koulunkäynti ei sujunut. Kävin hetken nuorisopsykiatrian poliklinikalla mutten uskaltanut puhua mistään kun äiti kielsi. Sanoi että joudun lastenkotiin jos puhun, halusin jäädä kotiin. Minä ja isosiskoni pyysimme ettei äiti päästäisi Petriä enää meille. Hän vastasi "Tämä on minun elämäni, se ei kuulu teille". Ymmärsin etten koskaan voisi luottaa äitiini. Minulle määrättiin masennuslääkitys, ihan turhaan. Pari kuukautta koulun aloituksen jälkeen menin suljetulle osastolle hoitoon. Aluksi en puhunut mitään, jossain vaiheessa aloin rentoutumaan ja puhumaankin enemmän. Sen jälkeen menin kotiin, pian takaisin osastolle muutamaksi päiväksi. Ja taas kotiin, ongelmat vain palasivat. Seuraavaksi menin Perhetukikeskukseen. Siellä puhuin hiukan joillekin ihmisille. Kävin sieltä koulua, poissaoloja ei ollut enää niin paljon. Sitten menin taas kotiin, tällä kertaa meni vähän paremmin. Toinen ystäväni jonka tunsin pienestä asti, ei enää halunnut nähdä minua. Se tuntui kurjalta, tunsin hänet 13 vuotta. Petri lakkasi käymästä meillä kun olin melkein 15-vuotias. Olin helpottunut kun ei tarvinnut jatkuvasti elää pelossa että äiti kuolee. Kävin reippaammin koulussa, puhuin opettajalle jonkin verran. Puhuin hiukan myös muutamalle luokkakaverille. Se parempi kausi ei kauan kestänyt. Olin 16-vuotias kun äiti alkoi seurustelemaan inhottavan miehen kanssa, käytetään nyt nimeä Mikko. Hän löi äitiä ainakin kaksi kertaa, pelkäsin häntä ja minulla oli kamala olo kun hän oli meillä. Äiti myös suuttui minulle usein, huusi ja haukkui minua. Mikko huusi minulle myös. Stressasin, masennuin pahemmin enkä käynyt niin paljon koulussa. Menin nuorisopsykiatrian osastolle, alun perin asperger-tutkimuksiin. Sellaista ei kuitenkaan todettu. Kävin koulun loppuun siellä. Aloin puhumaan taas hiukan enemmän. Silloin pystyin vielä kättelemään ja jopa halaamaan ihmisiä. Osastolta tehtiin lastensuojeluilmoitus ja minut huostaanotettiin. En tiennyt huostaanotosta, olin kyllä palaverissa kun siitä puhuttiin mutten kuullut mitään. Opettajani huusi äidille, minua alkoi ahdistaa tosi paljon. Meinasi lähteä taju enkä kuullut enää yhtään mitään. Opettajani oli oikeasti ihan mukava, hänellä vain meni hermot äidin kanssa ja hän turhautui koska huomasi ettei minulla ollut kaikki hyvin. Sain tietää huostaanotosta vasta pari vuotta sitten kun luin papereistani. Menin Perhetukikeskukseen. Aloitin 10-luokan mutta se ei sujunut. Masennus, ahdistus sekä puhumattomuus pahenivat taas. Joka kerta kun äiti tai Mikko huusivat minulle, minuun ei saanut vähään aikaan mitään kontaktia. Se kesti muutamasta tunnista pariin päivään. En puhunut enkä muutenkaan reagoinut mitenkään mihinkään. Äiti ei koskaan hyväksynyt sitä jos itkin, se oli kiellettyä. Joten kun halusin vaan huutaa ja itkeä, sulkeuduin täysin. Omaan maailmaani jossa oli vain tuskaa ja epätoivoa. Toivoin niin kovasti että joku olisi halannut minua ja sanonut että kaikki järjestyy, en olisi ollut niin yksin. Samalla se oli kuitenkin viimeinen asia jota halusin, en halunnut päästää ketään lähelleni. Minulle valitettiin puhumattomuudesta, ei vieläkään ymmärretty ettei se ollut oma valintani.

Hetken päästä menin taas suljetulle osastolle. Psykiatri totesi että menen lukkoon enkä puhu kun kohtaan uusia ihmisiä. Ihmetteli käytöstäni, ei ymmärtänyt yhtään. Aloin taas kerran puhumaan vähän enemmän hetken siellä oltuani. Sen jälkeen jouduin osastolle joka oli koitua kohtalokseni. Heti ensimmäisenä päivänä meinasin yrittää itsemurhaa, hoitaja kuitenkin tuli huoneeseeni ja vei puukon pois. Valitettavasti vai onneksi, sitä en vieläkään tiedä.. Siitä tuskasta hieman toivuttuani puhuin jonkin verran. Mutta siellä ei kohdeltu hyvin. Minut pakotettiin musiikkiterapiaan, musiikkikerhoon sekä kuvataideterapiaan. Väkivalloin, niin että olin usein ihan mustelmilla. Minulle valitettiin jatkuvasti puhumattomuudesta, ja siitä kun puhuin vain joillekin ihmisille. Pahinta oli kun minun piti puhua psykologille. Kerroin hoitajalle etten halua puhua hänelle koska se oli liian ahdistavaa. Psykologi kuitenkin tuli huoneeseeni ja käski sanomaan sen hänelle itse. En pystynyt, menin ihan lukkoon. Makasin vain sängyssä. Hän kutsui hoitajat nostamaan minut ylös. He tulivat, pakottivat minut lattialle makaamaan ja yksi mieshoitaja väänsi nilkkaani ja painoi sitä lattiaa vasten. Se sattui niin paljon että jähmetyin paikalleni, halusin vain sen loppuvan.. Sitten psykologi sanoi ivallisesti että "Voit sinä minun huoneessanikin maata lattialla, mutta tulet sinne joka tapauksessa". Nilkkani ei koskaan tullut kuntoon, se sattuu ajoittain edelleen. Se laitoshoito melkein päättyi itsemurhaani, ajattelin etten kestä enää. Lääkkeet sekoittivat pääni, sen pelon lisäksi. Viime hetkellä pääsin pois, kotipaikkakunnalleni asuntolaan. Siinä vaiheessa en juurikaan puhunut ja pelkäsin ihmisiä. Mieleni oli rikottu, olin menettänyt vähäisenkin luottamukseni ihmisiin. Pian asuntolaan muuttoni jälkeen rakas ystäväni teki itsemurhan. Ystävä jonka olin tuntenut koko elämäni, 20 vuotta. Halusin vain lähteä hänen mukaansa, olin ihan loppu. Ainoa asia joka piti minut hengissä oli isosiskoni, päätin elää hänen vuokseen. Muuta syytä ei enää tuntunut olevan. Ulkona käyminen oli kamalaa, kaupassa kävin isosiskoni kanssa. Äitini koiran kanssa kävin joka päivä kävelemässä, kunnes puoli vuotta muuttoni jälkeen se jouduttiin lopettamaan.

Olin kuntoutustuella, psykiatrit totesivat aina että olin sulkeutunut, välttelin katsekontaktia enkä juurikaan puhunut. Meni melkein kaksi vuotta asuntolaan muuton jälkeen ennen kuin uskalsin mennä nuorisopsykiatrian poliklinikalle, ehdin käymään siellä alle vuoden ajan. Pääsin saman ihmisen luo jolla olin käynyt 14-vuotiaana, hän oli ainoa jonka luo uskalsin mennä. En pystynyt kertomaan hänelle mitä minulle oli tapahtunut, sekin oli jo suuri askel että menin sinne. Pystyin hiukan puhumaan mutta aika loppui. Piti siirtyä aikuispuolelle. Lopetin lääkityksen 9 vuoden jälkeen. Yhdestäkään lääkkeestä ei ollut hyötyä, kahdesta tuli vain paljon pahempi olo. Aikuispuolella kävin ensin yhden miehen luona. Siitä ei tullut mitään, pelkäsin enkä saanut puhuttua. Hän vain totesi että "Sinulla menee niin hyvin että nähdään jatkossakin kuukauden välein". Kuvitteli ilmeisesti että kun en puhu niin kaikki on hyvin, ei nähnyt pelkoani eikä sitä etten vain pystynyt puhumaan. Pyysin että voisin puhua jollekin muulle. Pääsin kuitenkin käymään vain toimintaterapeutin luona, kävimme lenkillä. Ostin koiran ja se pääsi mukaan. Koirasta tuli hyvä ystäväni ja se oli tärkeä minulle. Se oli jo aikuinen, huonosti kohdeltu ja epävarma. Siitä tuli kuitenkin reipas ja luottavainen. Pääsin eläkkeelle 25-vuotiaana. Psykiatri ei ymmärtänyt että halusin oikeasti vain puhua jollekin.. Jossain vaiheessa pääsin sitten puhumaan yhdelle naiselle. Yritin parhaani mutta pian minulle valitettiin etten edistynyt tarpeeksi. Se oli ihan kamalaa, varma tapa saada mutisti hiljaiseksi.. Kävin hänen luonaan kuitenkin yli kaksi vuotta, en pystynyt luottamaan häneen enkä siten myöskään puhumaan kunnolla.

Sitten tänä vuonna koirani jouduttiin lopettamaan. Se oli vasta 7-vuotias pieni koira enkä ollut yhtään varautunut siihen että se lähtisi niin pian, olkanivelen löysyys sekä nivelrikko alkoi vaan oireilla niin pahasti. Reilu viikko sen jälkeen isosiskoni muutti toiselle paikkakunnalle. Se oli kova isku minulle, hän on ainoa joka oikeasti välittää minusta. Olisin voinut käydä vielä muutaman kuukauden psykiatrian poliklinikalla puhumassa mutten halunnut. Se ihminen siellä oli sitä mieltä että lopetutin koirani turhaan. Ei se kuulemma voinut olla kovin kipeä kun se pystyi välillä juoksemaan ja hyppäämään sohvalle. Ei kuunnellut kun kerroin koiran olevan sen jälkeen vielä kipeämpi.. Hänen asenteensa järkytti, en enää halunnut nähdä häntä. Muutenkaan hänen kanssaan puhuminen ei tuntunut hyvältä ja se vielä viimeisteli kaiken.

Kaikki alkoi olemaan liikaa. Masennus ja ahdistus paheni, aloin taas viiltelemään neljän vuoden tauon jälkeen. Harkitsin itsemurhaa, ajattelin etten jaksa enää elää. Vuotta aiemmin olin jo miettinyt psykoterapiaa, psykiatri oli todennut ettei Kela korvaa koska olen eläkkeellä. Ei myöskään pitänyt sitä tarpeellisena. Yhä uudelleen vaan mietin sitä ja ajattelin että voisin maksaa sen itsekin. Mutta minua pelotti. Mietin että kuka muka ymmärtäisi ongelmiani, mistä muka löytyisi ihminen jolla ei menisi hermot kanssani. Selektiivinen mutismi ja siihen päälle traumaattiset kokemukset, ei mikään helppo yhdistelmä. Mutta yksi psykoterapeutti jäi mieleen, en tiedä miksi. Monta kertaa vain katsoin hänen kotisivujaan ja mietin. Asiasta teki hankalan myös se että hän oli mies. En luota naisiinkaan mutta miehet ovat vielä pelottavampia. Sitten yhtenä yönä kun en taaskaan saanut nukuttua ahdistuksen takia ja mietin itsemurhaa, totesin että ehkä otan riskin. Päätin laittaa terapeutille sähköpostia. Se oli vaikeaa, kirjoittaa muutama lause, pyytää apua. Mutta hän vastasi ja lupasi soittaa seuraavana päivänä. Iski paniikki, mitä minä sanon.. Kammoan puhelimessa puhumista. Jotain onnistuin kuitenkin sanomaan ja sovittiin aika että menen hänen luokseen.

Terapeutin luo meneminen oli yksi vaikeimmista asioista mitä olen koskaan tehnyt, ehkä jopa vaikein. Monta kertaa matkan aikana ehdin miettiä että käännynkö vain takaisin, äkkiä kotiin. Samalla mietin että mitä minä sitten teen, miten sitten pärjään. Pääsin sinne asti, täysi paniikki siinä vaiheessa kun hän meinasi kätellä minua. En pystynyt, en pysty tekemään enää sitäkään. Pääsin istumaan ilman että pyörryin matkalla tuolille. Sitten terapeutti sanoi sanat jotka saivat minut hämmentymään. "Me voidaan puhua jos haluat, tai sitten me voidaan olla vaan hiljaa". Kukaan ei ollut koskaan sanonut niin, hiljaa oleminen ei ikinä ollut vaihtoehto. En kyllä olisikaan varmaan saanut sanaa suustani. Istuimme hiljaa koko sen ajan, vähitellen lakkasi jännittämästä niin hirveästi. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä että ehkä tuossa voisi olla ihminen johon voisin luottaa. Päätin mennä uudestaan. Toisella kerralla puhuinkin sitten jo jonkin verran. En saanut kerrottua mutismistani mutta terapeutti oli kärsivällinen, ei painostanut puhumaan ja suhtautui rennosti vaikken olisi vastannut kysymyksiin. Yksi kerta meni minun osaltani todella huonosti. En saanut vastattua kysymykseen, menin ihan lukkoon ja aloin panikoimaan. Mieleeni tuli se miten psykologi yritti pakottaa puhumaan ja minua satutettiin. En pystynyt puhumaan, en reagoinut mihinkään. Istuin siellä kauan. Mutta terapeutti ei suuttunut, ei edes ärsyyntynyt. Vain odotti. Jossain vaiheessa tokenin siitä ja hän käveli hetken kanssani kun menin kotiin. Se tuntui oudolta. Olin todella pettynyt itseeni mutta samalla onnellinen siitä miten terapeutti suhtautui ongelmiini. En vielä pysty kunnolla puhumaan hänelle, kuitenkin enemmän kuin kenellekään muulle. Kirjoitan välillä sähköpostia hänelle jos haluan kertoa jotain enkä saa sanottua. Onnistuin myös sanomaan mutismistani. Hölmöintä on se että hän oikeasti ymmärtää, tietää mitä se tarkoittaa. Olen tavannut kymmeniä hoitoalan henkilöitä joista yksikään ei ymmärtänyt, suuri osa on suuttunut käytöksestäni. Sitten terapeutti sanoi "Minä ymmärrän". Diagnoosin saamisesta on 22 vuotta, noita sanoja olin siis odottanut todella kauan. Olin helpottunut, ne kaksi sanaa olivat minulle todella tärkeät. Työtä kyllä riittää enkä tiedä saako minusta enää ehjää. Mutta taisin vihdoin löytää ihmisen joka ottaa ongelmani vakavasti ja joka oikeasti kuuntelee. Ja asia mitä en todellakaan ymmärrä, puhun hänen kanssaan nykyään puhelimessa. Minä joka en koskaan tee sellaista kuin korkeintaan isosiskoni kanssa, en koskaan uskonut pystyväni siihen.

Isäni kanssa minulla on nykyään ihan hyvät välit. Hänkin on aika hiljainen eikä puhuminen hänen kanssaan ole helppoa mutta hän on läsnä. Äitini ei vieläkään ymmärrä, eikä hyväksy, sitä etten puhu paljon. Vaikka hänelle puhunkin jonkin verran. Mutta hänen mielestään kiukuttelen jos en puhu ja se on hänelle syy suuttua minulle. Se satuttaa, en koskaan kelpaa sellaisena kuin olen. Isosiskoni ymmärtää ja välittää, hän on minulle hyvin tärkeä. Pikkusiskoni on aina ottanut äidistä mallia ja hän haukkuu minua usein. Hänkään ei hyväksy erilaisuuttani. Hänen mielestään olen myös ihan hullu koska olen ollut suljetulla osastolla.

Toivon vain että tieto selektiivisestä mutismista lisääntyisi eikä kukaan joutuisi kohtamaan tällaista ymmärtämättömyyttä ja vihaisuutta. Koska suuttuminen ei auta mitään, mutisti myös huomaa herkästi pettymyksen ja turhautumisen. Mitä turvallisempi olo mutistilla on, sitä helpompaa hänen on puhua. Ympärillä olevat ihmiset voivat siis omalla käytöksellään vaikuttaa vahvasti mutistin käytökseen. Mutisti myös todennäköisesti haluaa puhua, hän ei vain osaa kertoa sitä.

Tätä tekstiä saa jakaa. Mitä useampi ihminen ymmärtää ja hyväksyy, sen parempi.